Aihearkisto: Kirjallisuus

Hämeen heimo

juhlistaa yhdessä Hämeen Heimoliiton kanssa hämäläisyyttä huomenna perjantaina Hauholla, Hämeen sydämessä. Heimojuhlan ohjelma löytyy täältä.

Hämeen heimon piirteiden tunnetuin kuvaaja on varmasti Topelius Maamme kirjallaan: Hämäläinen on siis se varsinainen kivienvääntäjä, joka on painanut leimansa kansamme enemmistöön.

Hämäläinen on siis suomalaisen arkkityyppi.

Topelius jatkaa: Kestävämpää miestä ei ole helppo löytää, kun hän on kerran ryhtynyt johonkin, eikä hitaampaakaan, kun hänen päähänsä on pistänyt olla mitään tekemättä. Hänen uppiniskaisessa luonnossaan on paljo uskollisuutta, paljo auttavaisuutta, paljo kärsivällisyyttä. Hän ottaa hyvän ja pahan päivän vastaan samalla järkähtämättömällä mielellä.

– Siis hidas ja itsepäinen, lojaali ja uskollinen.

J.H. Erkko sanoittamassa Hämäläisten laulussa hämäläisten työteliäisyys ja ahkeruus tulevat myös kauniisti esille:
Ja kansaa kussa löytänen
niin jäykkää kuin on Hämehen,
niin vakavaa, mi auraltaan
ei suotta siirry milloinkaan,
halveksi säätyään.

ritvala

Erkko kuvaa Hämeen neidot kauniisti:
Ei impee missään rakkaampaa,
ei siveempää, ei jalompaa,
kuin Hämeen valkotukkainen,
tuo sinisilmä neitonen
on rusoposkinen.

Topeliuksen kuvaus hämäläisestä on arkisempi: Hänellä on suorempi tukka, usein ruskea, välistä pellavan karvainen; silmät ovat pienet ja harmaat tahi vaalean siniset; muoto on leveämpi, iho harmaampi, näkö tylympi.

Ainakin kuvan hämäläisneitoihin Erkon luonnehdinta osuu paremmin.

Latu hangella

Runoilija Aaro Hellaakoski kirjasi vuonna 1946 arvoituksellisen aforismin:

Tietä käyden tien on vanki.
Vapaa on vain umpihanki.

latu
Jos valitseekin kolmannen vaihtoehdon? Lähteekin ladulle, joka on kirjaimellisesti tien ja umpihangen välimaastossa.

Hellaakosken ajatuksessa umpihangesta on kuitenkin sitä ehdottomuuden poljentaa, joka tekee siitä runon ja antaa ajatukselle syvyyden. Miltä kuulostaisi aforismi: ”tavallaan vapaa on ehkä suhteellisesti katsottuna umpihanki tai kyllä latukin jossakin tilanteessa voisi olla”. Umpihanki on ajatuksena sukua Leinon Kirjattomalle, karjattomalle miehelle.

Lennart Meri

– Osaavatko kenraalit lypsää? Eivät. Elämän arki ja ihmisten tunnot eivät ole sotilaiden hallussa, vastasi Lennart Meri, kun toimittajat pommittivat häntä 19.8. 1991 kysymyksillään Moskovan vallankaappauksesta. Meri oli vakuuttunut siitä, että kaappaus ei onnistu. Hän oli oikeassa siinä, kuten niin monessa muussakin asiassa. Kenraalit eivät lypsä, vaikka monet suomalaispolitiikot iltalypsyä noina kohtalon hetkinä koittivatkin.

Tästä kaikesta on aikaa 20 vuotta. Meri haudattiin reilut viisi vuotta sitten kauniille Metsakalmistun hautausmaalle Tallinnaan. Lisää sivistyneen, sofistikoituneen miehen elämästä vaikkapa täältä: ww.kulleraig.com

Ihmisiä suviyössä

on Sillanpään merkkiteoksia sekin – ja kuvattu elokuvaksi Hauhon maisemissa vuonna 1948. Se, että Valentin Vaala eräänä päivänä  karautti Puntilanmäelle katselemaan kuvauspaikkoja elokuvalle Ihmisiä suviyössä, saattaa olla seurausta ohjaajan pitkäaikaisesta yhteistyöstä kirjailija Larnin kanssa. Vaalan ja Larnin yhteistyöhän tuotti monia elokuvia, ensimmäinen niistä oli Keinumorsian, joka kuvattiin vuonna 1943. 

Voisi siis olettaa, että Larni kertoi Vaalalle äitinsä kotitalosta ja Ilmoilanselän rannoista  Hauholla. Joka tapauksessa Vaala ihastui Hauhoon, ja sijoitti sinne Sillanpään klassisen draaman Ihmisiä suviyössä.

Kuvissa suviyöt kääntymässä syksyyn. Mukana myös suven satoa ja tunnelmia.

kuutamosyys

kuutamosyys_2

ikkuna

lyhtyvalo

marmoritaivas

omenajaatelo

luumurommi

Hyvien ihmisten kylä

on Martti Larnin romaani vuodelta 1942.  Larnin kirjoja käännettiin erityisesti Itä-Euroopan maissa.

Hyvien ihmisten kylä -romaanissa Larni palaa paimenpojan muistoihin Hauholle. Kirjassa eletään välirauhan aikaa. Mukana tarinassa on rakkautta, onnettomuuksia ja pienen ihmisen suuria murheita.

Sillanpään tavoin myös Larnin kielessä luontokuvaus hurmaa. Romaanin maisemat elävät tekstissä vahvasti; hämeensininen on kirjailijan kaunis termi kesäiltojen valolle, jonka väriin voisin kuvitella  Hämeen hiekkapohjaisten sinisten järvien tuovan erityisen sävynsä.

Martti Larnista lisää kirjasto.sci.fi -sivuilta.

Elokuu

F.E. Sillanpään romaani vuodelta 1941. Kirjan tarina on ikuistettu myös elokuvaksi Ruoveden Muroleen kauniissa maisemissa. Elokuun tarinassa Sillanpään teksti  tunnemoi hämäläisen luonnon kanssa sellaisella voimalla, että pelkistetty nykykieli vierasperäisine lainauksineen voi vain ihmetellä.

Päivät olivat vieläkin pitkiä ja poutaisia; varsinaisista kesähelteistä ei oikeastaan voikaan puhua ennen elokuuta. Kumminkin oli taivas jo käynyt korkeammaksi, ja ihmiset alkoivat maisemassa liikkuessaan sitä silmäillä – mitä he eivät juuri tee alkukesän kukkivina päivinä. Mutta nyt siellä näkyi aamusta iltaan rauhallisia viattomia valkoisia pilviä, jotka saattoivat tunnista tuntiin pysyä melkein sellaisinaan. Kunnes äkkiä jonain iltapäivänä alkavat kokoontua ja tummentua, saavat punaista reunoihinsa, on omituisen äänetöntä, laitumella oleva hevonen syö vähän hermostuneesti… Siellä täällä joku yksityinen ihminen työstä levätessään ikäänkuin havahtuu – jostakin – johonkin

Elokuu-romaanin Viktorin ja Maijan yhteiselämää voisi kuvailla varmasti myös elokuun rakkaudeksi, kypsäksi suhteeksi. Siinä ei ole enää toukokuun huikaisevia päiviä eikä kesäkuun keveyttä, vain näitä elokuun madaltuvia keitaita.

Sitä sellaista isompaa huvia nyt ei ollut kestänyt kuin sen kesän aikana, pian heidän pikku hurmauksensa laantui sellaiseksi kypsemmän iän ihmisten hyväksi ystävyydeksi, joka ei asianomaisia kalvanut kaipauksella, mutta lämmitti satunnaiset yhdessä olot viehättäviksi vähitellen madaltuvan elämän keitaiksi.

Elokuun rakkaudesta puhutaan kirjallisuudessa vähemmän, ehkä kirjailijat inspiroituvat enemmän traagisista aineksista ja saavuttamattomasta rakkaudesta. Ja lisäähän Sillanpääkin Elokuun tarinaansa mustasukkaisuutta, petosta ja vaaraa; niistä se draama ainakin syntyy.