Syksyn tuulet

vihmoivat sunnuntaina ruskarantoja. Keltaiset lehdet lentelivät ja vesi vaahtosi rannan kallioissa.

Pälkänevesi on noin 14 km pitkä ja 8 km leveä. Se laskee Kostianvirran kautta Mallasveteen.

Vesi on tuhansien vuosien aikana jättänyt jälkensä kiveen.

Munkkikallio ja Miltu

So last season

voisi sanoa tämän päivän kuvasta . Mutta eihän harakankello tiedä, että nyt on jo syksy. Onneksi.

Vuodenajasta huolimatta tienvarsissa kukkivat vielä monet muutkin kesäkukat, ja syysaurinko antaa kaikelle kauniille oman kuulaan hehkunsa. 

Niittykasvien siemenille syksy on usein parasta kylvöaikaa. Tämänkin kukkakimpun voisi varistaa sopivalle penkereelle. Talvi huolehtii kylmäkäsittelystä.

Art Nouveau eli

jugendtyyli viehättää luonnonläheisyydellään ja linjakkuudellaan. Tänä kesänä ihailin jugendia monenlaisissa paikoissa. Erämaa-ateljee Kalela on jyhkeä ilmestys. Visavuoren ateljee nousee Vanajan rannalle astetta sirompana kuin Kalela. Molempien rakennusten interiöörit ovat täynnä kauniita yksityiskohtia.

Pääsin kesällä myös istahtamaan Wivi Lönnin suunnittelemaan huvimajaan, jonka selkeät linjat hakivat niin ikään muotonsa kansallisromanttisesta jugendista. Mainittava on myös Pariisi, kaupunki täynnä Art Nouveau -rakennuksia. Mieleen jäi erityisesti ja yllätys, yllätys metrojen sisäänkäynnit (linkki wikipediaan).

 

Kalela Ruovedellä

 

Wikströmien asuinrakennus Sääksmäen Visavuoressa

Melankolia

Laukauksen äänet syysilloissa saavat minut aina melankoliseksi. Hiljaisen surullisia ja kaihoisia syystunnelmia, vaikka kuinka yrittäisi ajatella syksyä tuona aiemmin mainittuna keltaisena vuodenaikana. Sorsastus ja sen äänet rannoilla ovat sitä harmaata syksyä. Aina kun näen sorsaparven iltalennollaan, toivon parven säästyvän hauleilta ja lentävän auringonlaskuun, turvaan.

Linnuista kerrotaan myös monissa melankolisissa, surusta ja ikävästä ammentavissa runoissa.
_______________________________________

Muisto

Sen, jonka saimme, tuskin saimme ensikään,
ja kadotettu tuskin poissa on.
Hyväili päivä ohimoitasi
ja yhä hyväilee.
Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.

Martti Haavio, Linnustaja 1952

_______________________________________

 Perhosen haudalla

Sun silmiäsi tänään katselen,
sa jonka hymyilystä löysin kevään,
ja vierellämme iltaan syvenevään
käy vanhan tuskan varjo suloinen.

Kuin tuoksu tuomen, aikaa varisseen,
kuin ammoin haavoittuneen linnun lento,
kuin kevätöinen hohde kullan hento,
mi kauan sitten koski sydämeen.

Oi lumousta kivun voitetun,
kuun sinihunnun näänkö joskus vielä,
niin ettei varjos seuraisi mua tiellä,
tää muiston pistos koska jättää mun?

Sun sydämeesi katson suruisaan,
sen hämärästä luen: Uusi kevät.
Ma tiedän: Perhossiivet helenevät
tomusta perhosien hautuumaan!

Mut kallis, vielä rintaa haavoittaa,
se että hukkui kaikki hellyytemme,
se että koskaan omistaneet emme,
se ettei prinssi saanut prinsessaa.

Me onnen metsään tuntemattomaan,
poloiset, eksyimme kuin kaksi lasta,
sen pimeydestä meitä saartavasta
vei polku pois vain halki tuskan maan.

Kun rannatonna ilta sinertää,
koemme murheen: Olla viimein vapaa.
Vain tuulen humun siipi hellä tapaa,
vain tuoksun tunnen, mut en kukkaa nää.

Nyt sylis avaa kerran viimeisen,
maan päällä vielä on se kallein syli.
Kuu paistaa niin kuin ennen olkas yli.
Mua suutele, vain kerran viimeisen!

Saima Harmaja

_______________________________________

Usein mielessäni palaan säkeeseen: Kuin tuoksu tuomen, aikaa varisseen,
kuin ammoin haavoittuneen linnun lento. Miten herkästi ja kuvaavasti sanottu!

Haaveilua

Kirjoitin aikaisemmin mielleyhtymistä, joihin liittyi jokin todellinen muisto: niin todellinen, kuin muisto nyt ylipäätään voi olla.  Onneksi on myös mielleyhtymiä, jotka saavat voimansa haaveista ja unelmista.

Yksi sulavimmista päiväunistani liittyy Dean Martinin Sway-kappaleeseen  (linkki YouTubeen). Se vie mukanaan tummanpunaisiin sfääreihin. Viimeisteltyjä liikkeitä, salaperäistä rytmiä, määrätietoista ja kiehtovaa keinuntaa – sway with me.

Eli: voi kun saisi viulun, ja voi kun osaisi soittaa…

Syksyn satoa

Syksy koetaan usein luopumisen vuodenajaksi. Syksyisiin tunnelmiin liitetään haikeus ja harmaus. Ehkä niin, mutta syksyn voi myös kokea keltaisena ja täyteläisenä, syksyhän on sadonkorjuun aikaa. Mikäs sen mukavampaa, harmaus saa vielä odottaa. 

Tunnelmasta toiseen

pääsee nopeasti mielleyhtymien kuljettamana. Jokin lause, maisema, kadun pätkä, maku, tuoksu tai musiikki voi heittää mieleen yllättäviä ajatuksia vuosien, jopa vuosikymmenten takaa. Pään sisällä matka taittuu nopeasti.

Tänä aamuna hapankirsikkahilloa maistellessani tupsahdin muistoissani viime vuoden joulukuuhun, saksalaisille markkinoille keskelle torivilinää. Sahatavaran ja tuoreen puun tuoksu vie minut aina  vihreän joen rannalle, vanhaan hylättyyn sahaan, jonka uumenissa leikimme lapsena 70-luvulla. Eppu Normaalin Vihreän joen rannalla -kappale (linkit vievät Youtubeen) heittää muistot 80-luvulle, juuri sinne vihreän joen rannalle: muistini tylsillä luistimilla luoksesi luistelen. Siihen kesään kauan kauan sitten syksyksi kääntyneeseen…

Entäs sitten tämä Telepatiaa-kappale? Muistan kuinka hiivimme ylös vuokrahuoneeseen. Älä herätä mummoa, sä sanoit, jätä kengät eteiseen…Kuuntelimme viestejä radio kohinasta ja koitimme siirtää pöytää ajatuksen voimalla. Seinän takana mummo jatkoi yskimistään. Meillä oli yliaistit, hän ei kuullut yhtään mitään. Mieleeni tulee eräs tietty vuokrahuone, pyöreä ikkuna, ja seinän takana mummo. Turkoosin värinen muisto maistuu murukahvilta ja sipulikirkon torneilta.

Karhu mesikämmen

Karhun pöyhimä ampiaisenpesä vanhassa kannossa ei ollut  täysin autio. Mukaan kaulahuiviin tarttui yksi ärhäkkä tapaus, jonka huomasin tosin vasta kotimatkalla -ja sain kirvelevän muiston niskaani. Pesän ympärillä näkyi pieteetillä rakennettuja ja vihaisesti ympäriinsä viskottuja kennoston palasia.  Karhu oli sanan mukaisesti saanut mettä kämmeniinsä.

Kynäjalava

Jos kuvan iso ja leveälatvuksinen kynäjalava osaisi puhua, se voisi kertoa tarinoita 300-400 vuoden takaa. Puu kasvaa kauniilla ja lämpimällä mäellä vanhan kartanon puistossa Hattulassa.  Perimätiedon mukaan kynäjalava on ollut iso ja vanha jo 1800-luvun puolessa välissä. Ellen aivan väärin muista, niin puun on ikuistanut tauluunsa yksi von Wrightin kuuluisista taiteilijaveljeksistä.

Eva sai lahjaksi kesällä tämän vanhan kynäjalavan nuoren vesan. Nyt pieni ja hento puu kurottaa kohti valoa Hauholla. Suojaamme puun verkolla ja toivomme, että talvi ja nälkäiset eläimet jättäisivät sen rauhassa kasvamaan.