Thank you for coming

thank you so much, thank you so much lausuttiin espanjalaisittain pehmeästi murtaen…muchas gracias…Suomalainen vaalea fanijoukko vastasi korvia vihlovasti: iiiik…te quiero.

Sympaattinen malagalaispoika Fran Perea hurmasi meidät kaikki. Kun runopojan ruskeisiin silmiin ja tummiin kiharoihin yhdistetään kitara ja sopivasti ujoutta, on resepti takuuvarma. Ja Kulttuuritalon tyttöjoukko näytti tykästymisensä. Järjestysmiehet saivat valppaina seurata, ettei Fran-pojalta lähtenyt käsi eturivin fanien mukaan.

Sadat Nokian kännykät kuvasivat spektaakkelin hetki hetkeltä. Hämärässä salissa oli tunnelmaa. Saanen tähän etujoukkojen kuvia myöhemmin. Tässä esimakua.

Kulttuuritalo 28.8.08

Ohra

Kesän aurinko on ohrantähkät jo tuleennuttanut. Elonkorjuu voi alkaa.

Tähkät menevät puimurin pöydän uumeniin.

Puimurin silppuri sylkee vihaisena oljet peltoon. Ohran jyvät jäävät säilöön. Sato viimeistellään vielä kuivuirin kuumuudessa.

 

Vain minä ja kultapiisku

Tässä aiemmin mainitsemani P.Mustapään eli Martti Haavion nimetön runo. Aale Tynni löysi runon Haavion Jäähyväiset Arkadialle -kokoelman käsikirjoitusten joukosta. Runo julkaistiin vasta vuonna 2005 kirjassa Kuva kaivattuni – P.Mustapään runojen taustaa. Kirjan on Tynnin muistiinpanoista postuumisti toimittanut Tynnin tytär Riitta Seppälä.

 

Meren luota tuuli lensi

lämmin suolainen.

Sinä saavuit tuulen myötä

ihanaisena, nauraen.

 

Oli hymyssä huutoa lokkien,

meriruokojen havinaa

ja valkoista rannan hiekkaa

ja vettä vaahtoavaa.

 

Vain minä ja kultapiisku

sinun näimme tulevan.

Ja veljeni, kultapiisku,

kuoli kuoleman.

 

Sinun nuorten jalkaisi alle

sen kruunu murskautui

ja pienen puron myötä

kohti merta ui.

 

Ja jos niin tahdot, polje,

minutkin, pienoinen,

meriruokojen havistessa

sinun hymyäs muistelen,

 

ja lokkien huutaessa,

kun vesi vaahtoaa

ja valkoinen rannan hiekka

on auringon-polttavaa.

Kultapiisku

Kultapiisku eli Solidago virgaurea on loppukesän kukkija. Se kuuluu asterikasvien heimoon ja on tunnettu rohdoskasvi. Kultapiisku on vanha ja perinteinen perenna, jonka kultaiset kukinnot nousevat usein yli metrin korkeuteen.

Eilen kultapiiskua ihaillessani muistelin P.Mustapään rakkausrunoa,  jossa kukalla on oma salaperäinen roolinsa. Haen tekstin käsiini ja jatkan sillä ensi kerralla.

Arjen estetiikkaa ja ihmeitä

Claude Monet´n padat ja kattilat, arjen estetiikkaa.

Arjen ihmetekoja

Omenahyve

Otetaan kilo voita…tai 50 grammaakin riittää. Mutta ensin pitää paloitella hyvä määrä kotimaisia omenoita vuokaan. Päälle reilusti kaurahitaleita, sitten hiukan siirappia tai fariinisokeria sekä voisulaa. Kiireinen voi nopeasti vain vuolla voista lastuja kaurahiutaleiden päälle. Paistos uuniin 200 asteeseen noin puoleksi tunniksi. Nautitaan oikean kerman tai creme vanilla -tyyppisen kastikkeen kanssa.

Omenoiden aika maistuu makealta. Ensi viikon ruokalistassa lukee amerikkalainen omenapiirakka eli pai. Sitä tarjoili aikoinaan jo Mummo-ankka laiskalle Hansu-rengilleen. Pain rapea takinakuori kätkee sisäänsä hilloituneita omenoita. Vanilijajäätelö viimeistelee makunautinnon. Tätä Mummo-ankan omenapiirakkaa olen tarjonnut viimeisen kymmenen vuoden aikana jokaisessa Hauhon Joulun toimituskunnan aloituskokouksessa, ja saanut toimituskunnalta kiitosta pysyvien arvojen vaalimisesta.

Prästkrage

Kesän valkoisista kaunokaisista on jäänyt mainitsematta yksi minulle tärkeä kukka. Päivänkakkara ansaitsee ehdottomasti oman lukunsa. Ruotsinkielinen nimi prästkrage on hyvin kuvaava tälle vaatimattomalle ja kauniille pientareiden kukkijalle. Päivänkakkara kuuluu ehkä yllättäenkin kasvistomme muinaistulokkaisiin eli arkeofyytteihin. Nämä kasvit ovat kulkeutuneet Suomeen ihmisen toimesta jo hyvin varhain, karkeasti ottaen ennen 1600-luvun alkupuolta.

 

Tukholman liepeillä kesällä 1986  tein näistä papinkauluksista  lukemattomia kukkaseppeleitä pienille pellavapäisille pojille. Seppeleensitojan taidot eivät ole ehtineet ruostua. Tänäkin kesänä muuan neiti Kesäheinä sai apilakruunun kutreilleen.

Cantharellus cibarius

Keltavahvero eli kantarelli, tieteen kielellä Cantharellus cibarius, hurmasi taas edellisvuosien tapaan. Sunnuntain harmaasta aamupäivästä löytyi ensin hillittyä charmia, sitten löytämisen riemua ja lopulta ahnehtimista.

Ensimmäinen hullaannus tapahtui metsässä, missä keltaiset lakit piiloutuivat ujosti sammalvuoteeseen.  Keltaista ilmestyi lisää ja lisää. Metsäpolku paljastui aarteen kätköpaikaksi ja hurmio oli valmis. Sienestäjä on kuin kullankaivaja, jokainen uusi kimpale kiihdyttää etsijää entisestään. Etsijästä tulee löytäjä.

Toisen kanttarellihurmion koin keittiössä. Siellä sieni ystävystyi keltaisen voin kanssa. Makujen sulosointuja. Etsijästä tulee nautiskelija.

Viinimarjajuttuja

Varma elokuun merkki on mehumaijan suhina ja kirpeä viinimarjamehun tuoksu keittiössä. Kesän jäljiltä tyhjät viinipullotkin saavat uuden elämän. Omenasato vielä kypsyy. Elokuun illoissa kuuluu satunnaisesti omenoiden kumahtelu maankamaraan. Katri Vala kirjoittaa kaiken oleellisen tästä ajasta runossaan Syyskesän juhla (kokoelmasta Paluu 1934):

Syyskesän juhla

Yöt ovat pimeät ja raskaat.
Hedelmät varisevat, varisevat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa soi kuin valtainen rumpu,
hiljaa soi luumunsinisessä yössä.
Hedelmissä palavat kesäpäivät,
omenain kuullossa vaaleat yöt!
Punaiset tomaatit laulavat:
on lihamme aurinko!
Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.
Elovalkeat leimuavat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa värisee kuin väkevä rumpu.

Elokuvia navetan vintillä

Elokuussa Hauholla pääsee jälleen mukaan vanhojen Suomi-filmien tunnelmaan. Hovinkartanossa esitetään useampi Tauno Palo -elokuva -> Hauhon tapahtumia.  Tauno Palollahan oli sukujuuria myös Hauholla.

Elokuun hämärä vanhan navetan vintillä antaa hienot puitteet elokuvailloille, nimimerkillä kokemusta on. Tarjolla olisi myös kyläkävelyitä esimerkiksi Alvettulassa ja Tuittulassa. Kesäksi itselleni suunnittelemat kyläpyöräilyt ovat jääneet valitettavan vähiin. Huhtikuussa paketista avattu pyörä vaatisi hyvät niskanikamat. Niin mukavaa kuin pyöräily onkin, katsoisin mieluummin selkä suorana eteenpäin kuin niska jumissa maahan. Pitänee kuitenkin muistaa, että lahjahevosen suuhun ei ole katsomista.